Kriittistä ajattelua

"Kriittinen ajattelu", mitä se sitten onkaan, on kai jonkinasteinen hyve, tai ainakin nyky-yhteiskunnassa sitä pidetään jonkinasteisena hyveenä. Tätä kriittistä ajattelua on toki montaa lajia, joista mainittakoon ainakin kaksi:

1. Se kriittinen ajattelu, jota harrastavat dogmaattisimmat vasemmistolaiset, monikulttuurikriitikot, luonnonsuojelijat, oikeistonuoret yms., toisin sanoen sellainen ajattelu, jossa ensin omaksutaan jokin klusteroitunut meemikompleksi ja sitten vastustetaan kaikkea, mikä ei ole tähän kompleksiin sovitettavissa. Ja aina muistetaan muistuttaa, kuinka toinen osapuoli on ideologian sokaisema, ja kuinka itse kykenee todelliseen kriittiseen ajatteluun.
   
2. Useiden filosofien kriittinen ajattelu, toisin sanoen sellainen ajattelu, jossa vastustetaan lähtökohtaisesti kaikkea, ja vaikka mitään mitään vasta-argumenttia ei johonkin asiaan olisikaan, on sellainen vaikka tuulesta temmattava, ihan vain siksi, että oltaisiin kriittisiä. Arkikielessä lähin vastine tälle olisi kai saivartelu.
   

Kirsi Piha

Ikuistan nyt tämän K. Pihan kommentin tännekin. Eli:

Täytyy myöntää, että hymähtelin kirjalle etukäteen. Siis runoilija Arno Kotron ja toimittaja Hannu T. Sepposen Mies vailla tasa-arvoa [-]kirjalle Enkä oikeastaan edes pelkästään hymähdellyt vaan koko kirja ärsytti minua suuresti.

En ole lukenut kirjaa enkä usko, että luenkaan. Mutta ehkä aihetta kannattaisi tutkailla puolueettomasti. Mikä tosin on vaikeaa sillä kirjakaan ei ole puolueeton. Ja vaikka ei tietysti tarvitsekaan niin tulee mieleen, että taasko tässä taistellaan naiset vastaan miehet [-]akselilla?

Eli: Piha ei vain "hymähdellyt" kirjalle, vaan kirja myös "ärsytti" Pihaa, "suuresti". Piha on myös sitä mieltä, että tasa-arvoasioita kannattaisi ehkä tutkailla "puolueettomasti". Tämän taas tekee vaikeaksi se, että ko. "kirjakaan ei ole puolueeton". Piha heittää myös kysymyksen ilmaan siitä, "että taasko tässä taistellaan naiset vastaan miehet [-]akselilla?" Sitä varmasti sopii kysyä: "En ole lukenut kirjaa enkä usko, että luenkaan".

Saw

Krapulapalaksi tuli kavereiden kanssa katseltua Saw III, filosofinen taidepläjäys anteeksiannosta ja elämänjanosta, ihmisten keskinäisestä avaruudesta, elämästä ja kuolemasta, kaikesta. Visuaalinen ja audiaalinen anti on elokuvan kantava voima: kaikki raajat rikkuvat näyttävästi, kaikki eritteet vuotavat runsaasti, kaikki äänet ovat kirkkaita ja selkeitä, tuskanhuudot uskottavasti epäuskottavia.

Ns. juoni elokuvassa, joka kai on yksi uuden elokuvatyypin, gornographyn, airuista, on seuraava: joku hullu äijä, joka on kuolemassa syöpään ja joka on kyllästynyt siihen, että ihmiset eivät arvosta elämää, päättää laittaa ihmisiä kuolemankoneisiin ja -tilanteisiin, joista ulos päästäkseen on tehtävä jotain hirveää, kauheaa ja kamalaa. Kuten vaikkapa hakata oma jalka irti tai kaivaa avain omiin kahleisiin elävän ihmisen mahasta. Tämän tarkoituksena on sitten se, että kun elämäänsä arvostamaton ihminen joutuu läpikäymään tällaisen kokemuksen, hän saa siitä uutta kipinää ja puhtia; että kun todella ymmärtää, sanan syvimmässä merkityksessä, olevansa kuolevainen, osaa sitten nauttia lyhyestä elämästään.

Saw ei tässä kyllä ruutia uudelleen keksi. Ainakin Paulo Coelho, jonka kirjat kai joissakin korkeakulttuuripiireissä edustavat vähän samaa kuin urheilu Matti Klingelle, on kirjassaan Veronica päättää kuolla polkenut samaa filosofista poljentoa: elämä on tässä ja nyt, käsillä ja kosketeltavissa, se on tuulessa ja tyynessä, tähtitaivaan loisteessa ja kuun paisteessa, auringon alla ja pilvien takana, ihossa, katseessa, poltteessa, himossa, se on tässä, tässä ja heti. Eilinen on unohdettu eikä huomista ole - on vain tänään, on vain nyt. Elä tai kuole.

Elämänohje ei tietenkään ole huono. Ehkä vähän triviaali, mutta kuitenkin. Sillä se todennäköisyys, että juuri minä - mitä "minuus" sitten onkaan - tässä hengitän ja kirjoitan ja kuuntelen koneella musiikkia, että minä voin mennä ulos kuulaakkaan syysilmaan ja aistia kaikki elämän tuoksut, kaikki elämän värit, varjot ja valot, on niin äärimmäisen pieni, että olisi kuolemansynti olla elämättä, pelätä elämää, elää varjoissa, kohta mädäntyä. Jos yksi puunlehti olisi vaikkapa pari miljoonaa vuotta sitten tippunut millinkin eri paikkaan, olisi koko maailma äärimmäisen todennäköisesti täysin erilainen ja kaikki ihmiset, jos ihmisiä olisi, eri yksilöitä. Tosin kontrafaktuaalinen historia ei ole mielekästä. Se, mikä on, on, eikä toisin voi olla.

Toisaalta en minä tällaista elämänohjetta noudata, vaan istun yksin koneen ääressä nörtteilemässä.