Krapulapalaksi tuli kavereiden kanssa katseltua Saw III, filosofinen taidepläjäys anteeksiannosta ja elämänjanosta, ihmisten keskinäisestä avaruudesta, elämästä ja kuolemasta, kaikesta. Visuaalinen ja audiaalinen anti on elokuvan kantava voima: kaikki raajat rikkuvat näyttävästi, kaikki eritteet vuotavat runsaasti, kaikki äänet ovat kirkkaita ja selkeitä, tuskanhuudot uskottavasti epäuskottavia.
Ns. juoni elokuvassa, joka kai on yksi uuden elokuvatyypin, gornographyn, airuista, on seuraava: joku hullu äijä, joka on kuolemassa syöpään ja joka on kyllästynyt siihen, että ihmiset eivät arvosta elämää, päättää laittaa ihmisiä kuolemankoneisiin ja -tilanteisiin, joista ulos päästäkseen on tehtävä jotain hirveää, kauheaa ja kamalaa. Kuten vaikkapa hakata oma jalka irti tai kaivaa avain omiin kahleisiin elävän ihmisen mahasta. Tämän tarkoituksena on sitten se, että kun elämäänsä arvostamaton ihminen joutuu läpikäymään tällaisen kokemuksen, hän saa siitä uutta kipinää ja puhtia; että kun todella ymmärtää, sanan syvimmässä merkityksessä, olevansa kuolevainen, osaa sitten nauttia lyhyestä elämästään.
Saw ei tässä kyllä ruutia uudelleen keksi. Ainakin Paulo Coelho, jonka kirjat kai joissakin korkeakulttuuripiireissä edustavat vähän samaa kuin urheilu Matti Klingelle, on kirjassaan Veronica päättää kuolla polkenut samaa filosofista poljentoa: elämä on tässä ja nyt, käsillä ja kosketeltavissa, se on tuulessa ja tyynessä, tähtitaivaan loisteessa ja kuun paisteessa, auringon alla ja pilvien takana, ihossa, katseessa, poltteessa, himossa, se on tässä, tässä ja heti. Eilinen on unohdettu eikä huomista ole - on vain tänään, on vain nyt. Elä tai kuole.
Elämänohje ei tietenkään ole huono. Ehkä vähän triviaali, mutta kuitenkin. Sillä se todennäköisyys, että juuri minä - mitä "minuus" sitten onkaan - tässä hengitän ja kirjoitan ja kuuntelen koneella musiikkia, että minä voin mennä ulos kuulaakkaan syysilmaan ja aistia kaikki elämän tuoksut, kaikki elämän värit, varjot ja valot, on niin äärimmäisen pieni, että olisi kuolemansynti olla elämättä, pelätä elämää, elää varjoissa, kohta mädäntyä. Jos yksi puunlehti olisi vaikkapa pari miljoonaa vuotta sitten tippunut millinkin eri paikkaan, olisi koko maailma äärimmäisen todennäköisesti täysin erilainen ja kaikki ihmiset, jos ihmisiä olisi, eri yksilöitä. Tosin kontrafaktuaalinen historia ei ole mielekästä. Se, mikä on, on, eikä toisin voi olla.
Toisaalta en minä tällaista elämänohjetta noudata, vaan istun yksin koneen ääressä nörtteilemässä.
Ns. juoni elokuvassa, joka kai on yksi uuden elokuvatyypin, gornographyn, airuista, on seuraava: joku hullu äijä, joka on kuolemassa syöpään ja joka on kyllästynyt siihen, että ihmiset eivät arvosta elämää, päättää laittaa ihmisiä kuolemankoneisiin ja -tilanteisiin, joista ulos päästäkseen on tehtävä jotain hirveää, kauheaa ja kamalaa. Kuten vaikkapa hakata oma jalka irti tai kaivaa avain omiin kahleisiin elävän ihmisen mahasta. Tämän tarkoituksena on sitten se, että kun elämäänsä arvostamaton ihminen joutuu läpikäymään tällaisen kokemuksen, hän saa siitä uutta kipinää ja puhtia; että kun todella ymmärtää, sanan syvimmässä merkityksessä, olevansa kuolevainen, osaa sitten nauttia lyhyestä elämästään.
Saw ei tässä kyllä ruutia uudelleen keksi. Ainakin Paulo Coelho, jonka kirjat kai joissakin korkeakulttuuripiireissä edustavat vähän samaa kuin urheilu Matti Klingelle, on kirjassaan Veronica päättää kuolla polkenut samaa filosofista poljentoa: elämä on tässä ja nyt, käsillä ja kosketeltavissa, se on tuulessa ja tyynessä, tähtitaivaan loisteessa ja kuun paisteessa, auringon alla ja pilvien takana, ihossa, katseessa, poltteessa, himossa, se on tässä, tässä ja heti. Eilinen on unohdettu eikä huomista ole - on vain tänään, on vain nyt. Elä tai kuole.
Elämänohje ei tietenkään ole huono. Ehkä vähän triviaali, mutta kuitenkin. Sillä se todennäköisyys, että juuri minä - mitä "minuus" sitten onkaan - tässä hengitän ja kirjoitan ja kuuntelen koneella musiikkia, että minä voin mennä ulos kuulaakkaan syysilmaan ja aistia kaikki elämän tuoksut, kaikki elämän värit, varjot ja valot, on niin äärimmäisen pieni, että olisi kuolemansynti olla elämättä, pelätä elämää, elää varjoissa, kohta mädäntyä. Jos yksi puunlehti olisi vaikkapa pari miljoonaa vuotta sitten tippunut millinkin eri paikkaan, olisi koko maailma äärimmäisen todennäköisesti täysin erilainen ja kaikki ihmiset, jos ihmisiä olisi, eri yksilöitä. Tosin kontrafaktuaalinen historia ei ole mielekästä. Se, mikä on, on, eikä toisin voi olla.
Toisaalta en minä tällaista elämänohjetta noudata, vaan istun yksin koneen ääressä nörtteilemässä.
No comments:
Post a Comment